Vanhat roomalaiset uskonnot ja jumalat

Uskontojen historian kautta näkyviin tuleva idea ihmisen tietoisuuden evoluutiosta ja uskontojen roolista yksilön yhteisön välisen suhteen uudelleenjärjestäytymisen heijastajana esittää roomalaisajan uskonnon, religio romanan, siirtymävaiheen uskomusjärjestelmänä, jonka taustalla on toisaalta hellenistisen maailmankuvan perustalla oleva jumalkuvasto ja muut välimeren alueet uskonnot mithralaisuudesta  ja Egyptin uskonnosta etruskikansan uskontoon, ja toisaalta lukemattomat pienemmät kultit jotka elävöittivät antiikin ihmisen elämänpiiriä.

Siirtymävaiheen uskontona religio romanaa voi pitää erityisesti suhteessa kristinuskon syntyyn ja leviämiseen; kristinuskon keskittyessä henkilökohtaisen pelastuksen problematiikan ympärille, edustaen ja ennakoiden tulevaa individualismin aikakautta kokonaisuudessaan, edusti roomalainen uskonto korostetun sosiaalista ja rituaalista uskonnollisuutta, jossa uskonnollisuudella oli ensisijaisesti yhteisöllinen rooli. Pienin yksikkö oli perhe, ei yksilö, suurin Rooma – ja edelleen kosmos sellaisena kuin se näyttäytyi ajan tietoisuudelle.

Roomalaisen uskonnon keskiössä ei siten ollut dogmaattinen oppi tai askeesin kaltaiset tekniikat vaan rituaali ja rituaaliin liittyvä virheetön ymmärrys, viime kädessä kokemus yksilön ja yhteisön välisestä täydellisestä harmoniasta. Kyse oli paitsi perimätietona siirtyneestä erityisestä tiedonlajista, myös yhteiskuntaa kannattelevasta tietämisen tavasta, sekä myös uskonnollisuuden itsensä säilymisestä koskemattomana rituaalien kautta, vastapainona yhteiskunnan järjestäytymiselle yhä enemmän rationaalisin perustein. Rituaalissa säilyi ja siirtyi puhtaana yhteisöä ylläpitävä kokemuksellinen syvätaso, mistä syystä rituaaliin liittyvä tieto oli paitsi rationaalisella tasolla, myös vaistomaisesti, pyhää, tämän tiedon siirtämiseen liittyvät säännöt muuttumattomia, sekä osaaminen, joka rituaalin toimittamiseen liittyi, pohjana monen ammattikunnan syntymiselle.

Itse asiassa voi sanoa että useimmat antiikin ammatit olivat osallisena yhteiskunnasta uskonnon ja edelleen uskonnosta juuri rituaalien kautta; rituaalin suojelija ja/tai palvonnan kohde oli usein myös ammattikunnan suojelusjumaluus – siten yhteiskunta järjestyi uskonnon luomalle perustalle käytännön tasolla, ei eettisellä tai dogmaattisella tasolla.

Filosofisessa mielessä kyse oli yhteiskunnan tehtävästä yleisen ja yksityisen, objektiivisen jumalallisen ja subjektiivisen inhimillisen olemisen tason, yhdistäjänä, mikä roomalaisessa yhteiskunnassa oli selkeästi praktinen tehtävä, ei filosofinen kuten antiikin Kreikassa, tai puhtaan panteistinen kuten luonnonkansoilla, tai dualistinen kuten muinaisen Lähi-Idän kansoilla – joiden luomat korkeakulttuurit muuttivat rajankäynnin sivistyksen ja luonnon, kaupungin ja sen ulkopuolisen todellisuuden välillä, totaalisesti ja peruuttamattomasti. Roomassa religio merkitsi tasapainoa, järjestystä ja kunnioittavaa suhtautumista, jonka toteutumisesta yhteiskunnassa seurasi (ja päinvastoin) Pax Deorum, jumalten rauha.

Roomalaisen yhteiskunnan johtajana keisarilla oli myös uskonnollisen johtajan rooli rituaalien ja niiden voiman käytännön vahvistajana tai niitä koskevien sääntöjen muuttajana ja siten kanavana kansan ja jumalten välillä, jumalallisena olentona siis itsekin, Egyptin faaraoiden tavoin. Varsinaiseksi keisarikultiksi tilanne muuttui juuri ennen keisarinvallan alkua Julius Caesarin valtakaudella, ilmeisistä syistä. Siirtyminen tasavaltalaisuudesta sisällissotien jälkeen kohti keisarinvaltaa toisaalta edellytti jumalaista ja hengellistä mandaattia – toisaalta kyse oli koko valtakunnan säilymisestä jumalaisen ohjauksen piirissä, ei henkilöpalvonnasta, keisariuden ollessa lähtökohtaisesti sotilaalliseen valta-asemaan perustuva. Siten  sotilaallinen menestys ja jumalallinen tehtävä kietoutuivat yhteen tavalla joka oli Roomalle ominaista aivan sen perustamisesta lähtien – olihan Romuluksen ja Remuksen isä legendan mukaan sodanjumala Mars ja äiti Vestan neitsyt.

Vastaavaa asetelmaa suhteessa valtaan, joskin kääntäen ja keisarikultti pois lukien, on edustanut Rooman keisarikunnan kukistuttua kristillisen kirkon ylin pappi eli 400-luvulta lähtien paaviksi kutsuttu kirkon edustaja ja kirkkovaltion johtaja, jonka käsissä oli niin maallinen kuin hengellinenkin valta aina Italian valtion syntyyn asti, ja myös sen jälkeen, Vatikaanin kirkkovaltion rajojen sisällä.

Valtakysymykseen liittyen onkin helppo havaita miten kaikkia uskontoja suvainnut roomalainen yhteiskunta ei pelkästään suvainnut vieraita jumalia vaan myös tunnusti niiden täyden arvon ja olemassaolon ja jopa sulautti niitä omaan pantheoniinsa, toisin kuin korkean dogmaattiset kirjauskonnot juutalaisuus ja kristinusko. Roomalaisesta näkökulmasta kyse olikin yksinkertaisesti valtakunnan (ja sen osien, jäsenten, keisarin jne) kasvusta, voimasta ja hyvinvoinnista joka oli kaiken mittari – mitään tuonpuoleista mittaria ei ollut olemassakaan.

Kristinuskon näkökulmasta kyse taas oli siirtymästä uuteen ajattelun ja olemassaolon kontekstiin, heijastaen em. tietoisuuden evoluutiota; kontekstiin jonka perustan säilyminen puhtaana edellytti täydellistä siirtymistä siihen, aikakäsitystä, jumalia ja nimistöä myöden. Kristuksen hahmolle ja Jeesuksen opetuksille yhteisöllisen ja intellektuaalisen sisällön antaneet kirkkoisät siirsivät olemisen fokuksen tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen, valtakunnan hyvinvoinnista yksilön vapautukseen, luoden siten pohjan tuntemallemme kristilliselle kulttuurille. Tämä näkyy juuri Roomassa analogioina vanhojen jumalten ja kristinuskon eri aspektien välillä, vanhojen palvontapaikkojen muuttamisena kirkkomaiksi jne.

Varsinaisen roomalaisen pantheonin huipulla oli Juppiter eli taivaan jumala ja hänen puolisonsa Juno, joka oli alun perin feminiini vastine geniukselle . Roomalaisessa mytologiassa jumalolentoja tunnetaan lukemattomia; varsinaiseen 12 jumalan pantheoniin lasketaan yleensä kuuluviksi, Juppiterin ja Junon ohella, Rakkauden jumalatar Venus, sodan jumala Mars, viisauden jumalatar Minerva, viisauden ja ennustamisen jumala Apollo, sekäNeptunus, Vulcanus, Sanansaattaja Mercurius, Vesta, Diana ja Ceres (Saturnus). Näistä jokaisella on myös kreikkalainen vastineensa sekä yhtymäkohtansa kristillisen pyhimyskuvastoon.