Barbaarit

Roomalaisille barbaareja olivat kaikki valtakunnan rajojen ulkopuolella asuneet kansat; roomalaisten tapa rakentaa muuri vaikutusalueensa rajoille ei merkinnyt pelkästään puolustuksellista ratkaisua vaan  pyrkimystä viestiä sivistyksen rajoista – roomalaisen armeijan valloitusten missio sivistyksen edistämisen suhteen oli ehkä alisteinen sotilaalliselle voimalle ja järjestykselle eikä siten saavuttanut varsinaisia lähetystyön mittoja, mutta elementti oli kuitenkin olemassa. Armeijan saavutukset eivät merkinneet ryöstöretkiä ja valloituksia sinänsä vaan niiden taustalla oli käsitys Roomalaisen sivistyksen ja elämänmuodon ylivertaisuudesta minkä osoituksena pidettiin sitä että valtakunta laajeni jatkuvasti.

Rooman hallinnon taustalla vaikuttaneet sosiaaliset ja poliittiset rakenteet takasivat valtakunnan koossa pysymisen, olkoonkin että järjestys valtakunnan periferiassa oli verellä ja raudalla rakennettua. Sisäisten ristiriitojen, valtataistelujen ja lopulta valtakunnan kahtia jakautumisen seurauksena Rooma heikkeni siinä määrin että idästä ja pohjoisesta vaeltaneet kansat pystyivät asettumaan valtakunnan rajojen sisäpuolelle. Sodat ja kahakat heikensivät Roomaa entisestään, varsinkin kun tulokkaita veti puoleensa roomalainen hyvinvointi ilman ymmärrystä monimutkaisesta hierarkkisesta ja sosiaalisesta rakenteesta sen perustalla.

Barbaarikansoja käytettiin hyväksi valtakunnan sisäisissä valtataisteluissa sillä seurauksella että (Länsi-) Rooman viimeinen keisari kukistui heimopäällikkö Rooman armeijassa sotapäällikkönä toimineen Odovakarin armeijan edessä, mikä lopulta sinetöi Rooman valtakunnan tuhoutumisen vuonna 476. Rooman lopullista tuhoa edelsi vuosisatainen kamppailu niin idästä saapuneita vaeltajakansoja kuin germaanikansojakin vastaan. Tunnetuimpia olivat vandaalit jotka kukistivat frankit 400-luvun alussa ja tunkeutuivat Rooman hallitsemille alueille nykyiseen Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaan, ryöstäen sivussa myös itse Rooman; visigootit jotka ryöstivät Rooman samoihin aikoihin kuin vandaalit; sekä frankit jotka myöhemmin 400-luvulla valtasivat Gallian roomalaisilta.

Frankkien kuningaskunta muodosti pohjan myöhemmille Merovingien ja Karolingien kuningassuvuille, joiden mahtavin edustaja Kaarle Suuri kruunattiin joulupäivänä 800 keisariksi Pietarinkirkossa Paavin toimesta, kukistettuaan kapinoivat Rooman kaupunkilaiset. Frankkien kuningaskunta käsitti laajimmillaan koko läntisen ja pohjoisen Keski-Euroopan, aina Roomaan asti. Frankkien valtakunnan raunioille syntynyt Pyhä Saksalais- Roomalainen Keisarikunta toimi siten alusta asti paavin mandaatilla ja vastavuoroisesti suojeli Paavinistuinta – keisarikunnan hallitsija oli käytännössä saksalaisten kuningas joka oli paikallisten ruhtinaiden ja kreivien vaaleilla valitsema, ja jonka kruunauksen keisariksi suoritti paavi. Valtakunta säilyi muodollisesti 1800-luvun alkuun asti; löyhänä alueellisten valtioiden liittona sen keskeinen yhdistävä tekijä oli kristinusko.

Länsi-Rooman kohtalo barbaarien käsissä sai siten huipentumansa kristinuskon vahvalla myötävaikutuksella – siis uskonnon joka ehti vaikuttaa valtionuskontona valtakunnassa vain runsaat sata vuotta ennen sen hajoamista. Historian logiikkaa (?) seuraten, Itä-Rooman eli Bysantin valtakunta vastusti barbaarien hyökkäyksiä vielä tuhat vuotta läntisen Rooman kukistumisen jälkeen, tuhoten mm. vandaalien ja ostrogoottien orastavat valtakunnat, ja kukistui itse vasta 1400-luvulla ottomaanien vallattua Konstantinopolin. Konstantinopolin perustaja Konstantinus Suuri oli suuri kristinuskon suojelija ja vastuussa useiden vanhojen kulttien hävittämisestä Rooman alueelta. Hän oli ’ensimmäinen kristitty keisari’ – ja juuri hänen myötävaikutuksellaan kristinuskosta tuli niin suosittua että luostarilaitos erkaantui ’maallistuvasta’ kristinuskosta 300-luvulla. Konstantinus siirsi Rooman pääkaupungin Mustanmeren rannalle ja nimesi sen Nova Romaksi. Hänen kuolemansa jälkeen kaupunki nimettiin uudelleen Konstantinnopoliksi.