Pietarinkirkko valmistui sadan vuoden rakentamisen jälkeen 1600-luvun alkupuolella. Kirkon pääarkkitehti oli Michelangelo, yksi Italian renessanssin mestareista jonka käsialaa ovat myöskin Sixtuksen kappelin kuuluisat kattofreskot. Pietarinkirkon paikalla on ollut kirkko kristityn aikakauden alusta asti – nykyisen kirkon edeltäjä eli vanha Pietarinkirkko tunnettiin aiemmin rakennuttajansa mukaan Konstantinuksen Basilikana (rakennettiin 300-luvulla); kirkko rakennettiin Pietarin oletetun hautapaikan päälle.

Pietarinkirkko ei vastoin yleistä käsitystä ole katedraali (katedra, istuin; piispainistuin) sillä Paavin – ja siten Rooman piispan – kirkkona toimii Lateraanikirkko.

Vaikka Pietarinkirkko ei ole roomalaiskatolisen uskonnon pääpaikka, se on kristillisen maailman tärkein kirkko ja tärkeä pyhiinvaelluskohde jossa paavi itse johtaa säännöllisesti jumalanpalveluksia, ja jossa vierailee päivittäin jopa 30 000 ihmistä. Pietarinkirkko on paitsi tärkeä pyhiinvaelluskohde, myös kymmenien paavien ja hallitsijoiden hautapaikka sekä lukemattomien taideaarteiden säilytyspaikka. Michelangelon ohella kirkossa on mm. Rafaelin ja Botticellin töitä sekä valtava määrä kirkollisia taide-esineitä.

Pietarinkirkon edessä olevalla Pyhän Pietarin Aukealla oleva obeliski on perimätiedon mukaan sama jonka juurella apostoli Pietari mestattiin. Aukiolta aukeava näkymä päättyy Tiber-jokeen ja sen ylittävään Rooman kuuluisimpaan siltaan, Ponte ’d Angeloon, eli Enkelten Siltaan ja joka on eräs suositummista reiteistä Vatikaaniin saavuttaessa.

Pietarinkirkon ehkä suurin merkitys on paitsi sen historiallisessa sijainnissa ja roolissa pyhiinvaellusten kohteena, kaikkine sivujuonteineen ja yksityiskohtineen, myös sen asemassa renessanssin hengen suurimpana tuotoksena; renessanssin merkitessä uudelleen löytämistä, muodostaa sen kuvasto eräänlaisen perustan nykyihmisen uskonnolliselle visualisoinnille, erityisesti kristinuskon ja antiikin osalta. Samoin huomattava osa esteettisestä normistosta palaa lopulta renessanssin mestarien töihin, määritellen osaltaan myös emotionaalisella tasolla maallistuneen nykyihmisen suhdetta uskonkysymyksiin. Esittäessään jumalan harmaapartaisena vanhuksena, ikoninen kuva Michelangelon työstä ’Aatamin luominen’ on asettunut eräänlaiseksi maallistuneen uskonnollisen kuvaston arkkityyppiseksi kuvaksi, lukoksi luterilaista uskoa ja siihen sisältyvää  ’haalistavaa’, elementtiä vastaan – mitä uskonnolliseen tunteeseen ja ilmaisuun tulee – sekä toisaalta avaimeksi kristillisen kuvaston varhaisempaan (renessanssia edeltävän ajan) sisältöön ja sen ymmärtämiseen.

Juuri taiteen kautta kristinusko onkin siis kyennyt elävöittämään itsensä yhä uudelleen halki vuosisatojen, niin symbolisella kuin sen ylittävälläkin tasolla. Menneiden vuosisatojen mestarien ponnistukset kristillisen sanoman uudelleensynnyttämiseksi, sen vapauttamiseksi vakiintuneen muodonannon vankilasta on merkittävin tekijä prosessissa jonka kautta kristinusko on estänyt itseään jäämästä harvojen vihkiytyneiden uskonnoksi. Esoteerisesti virittynyt renessanssin taide on kirjaimellisesti synnyttänyt kristinuskon monelta osin uudestaan – tosiseikka josta paavit kautta vuosisatojen ovat varmasti olleet täysin tietoisia, ja jonka ansiosta roomalaiskatoliseen kirkkoon elimellisesti kuuluva taideaarteisto on näkyvästi esillä jokaisessa Rooman yli 900 kirkossa.

”Habemus Papam” – Pietarinkirkon parvekkeelta julistetaan tutuksi tulleella tavalla paavinvaalin tulos, sekä luetaan vuosittainen pääsisäistervehdys – ikonista uskonnollista kuvastoa nekin.